keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Ajasta ikuisuuteen

Aamupäivällä minuutit tuntuivat vuosilta. Tuntui, että meillä on kaikki maailman aika, mutta silti niin vähän. Nyt on kulunut jo ikuisuus siitä kun lähdit pois, vaikka todellisuudessa on kyse vain tunneista. Aika on niin suhteellinen käsite. Kuten siinä mielessä, että olet ollut osa ylit puolet elämääni. Minun puolikas elämä on ollut sinulle enemmän kuin kokonainen. En olisi voinut uskoa, että pääsit näin pitkälle näin hyvänä. Kuudentoista päivän päähän 15-vuotissyntymäpäivääsi - hengästyttävän pitkä elämä kenelle tahansa koiralle!


Kuvassa olet vain askeleen päässä viimeisestä hengenvedostasi, mutta siitä huolimatta silmäsi ovat täynnä elämää. Ehkä siinä on myös aavistus huojennusta ja kiitollisuutta, ehkä vain sitä sulavan ruskeaa kauneutta, joka teki ilmeestäsi erityisen lumoavan. Kuva tekee oikeutta sinun täydelliselle skaalalle ruskean sävyjä - yksi niistä (pinnallisista) seikoista, jonka vuoksi rakastin ja rakastan sinua niin mutkattomasti. Rakkauteni syyt ovat osa loputonta listaa. Voi, kumpa en unohtaisi sitä ilahduttavaa tapaasi tervehtiä, kun otit ranteesta kiinni (nuorempana varsin napakasti)! Tai sitä matalaa narinaääntä kun hieroin korvaasi. Ja ne korvahapsut - voi rakkaus! Tai sitä intensiivistä paloa silmissäsi, kun pääsit riistan jäljille. Olisimpa nauhoittanut sen käskevän haukahduksen, kun kaipasit lepotaukoa pihavahtisivirasta ja pyysit päästämään sisään.

Täyttä elämää. Sitä se kulkusi oli näihin vuosiin saakka. Täyttä elämää kevään korvilla kun lumipeitto hellitti metsässä ja pääsit rellestämään siimekseen. Kesän kuumina päivinä, sateisinä iltoina ja valoisina öinä kun pidit käärmevahtia pihassa. Pieni yhteensattumus kyyn kanssa ei lannistanut menoasi, se sai sinut vain tulemaan keltaiseen teltaan, joka haisi homeelta. Siihen telttaan, johon en ollut saanut sinua houkuteltua aiemmin edes lauantaimakkaran voimalla. 

Elokuu oli sinun kuukautesi. Elokuussa lintukoira sai sulan hattuun ja pääsi näyttämään todellisen luonteensa. Vaikka sinusta ei rodunomaisista odotuksista huolimatta koskaan tullut kunnollista seisojaa (olen antanut jo anteeksi sen nöyryytyksen vuoden -99 Junkkarissa!), niin noutaja olit senkin edestä! Puhumattakaan oravan pyydystäjästä, supikoiran metsästäjästä ja kettu repolaisen riepottajasta. Jänistäkin ajoit tarvittaessa.

Kesäiltojen rantasaunomiset olivat suoraan suomalaisen idyllin mallikirjasta. Sinä huhdoit rantakaislikoissa ja me ravasimme saunan ja järven väliä. Joskus saatoit tulla ottamaan muutamat löylyt ylälauteelle. Saunaan kantamallasi hiekalla olisi kevyesti voinut tehdä ihokuorinnan. 
Milloinka rämmin napaani myöten märkänä rantapusikossa, kun yritin pelastaa heinäsorsaperheen yli-innokkaan lintuinventaariosi alta. Milloinka soudeltiin hiljakseen lähisaareen, jonka kävit kääntämässä ympäri ja palasit takaisin venetaksiin. Yhtä kaikki, elämää se oli. 

Syksyn tullen rapainen ruskaretki Kulhalle oli kultaa. Talvinen lumisukellus ykkösharrastuksia - puhumattakaan pillkkijöiden ja hiihtäjien hienovaraisesta huomioimisesta. Ärsyttävän ihanaa. Voi Rokkari,  niin itsenäinen, mutta kuitenkin niin läheinen ja välittävä. Vuosien viemä kuulosi teki sinusta yhä itsenäisemmän - olit juuri sellaista laatua, joka teki mitä halusi, ei sitä mitä muut toivoivat sinun tekevän.

Kun viime viikolla kuulin verikokeiden paljastaman tilan munuaistesi osalta, tunsin helpotusta. Nyt oli aika tehdä viimeinen päätös. Askel oli alkanut käymään jo sangen kankeaksi viimeisen vuoden sisällä. Öinen levottomuus oli jotain, mihin emme olleet tottuneet. Vaikka vielä viimeisenä päivänä tarvoimme yhdessä tunnin metsälenkin läpi sankan lumimyräkän häntä heiluen, niin jossain sisimmässäni tiesin, että aika on oikea. Ennen kun on liian myöhäistä ja katuisimme pitkittynyttä väsytystaistelua vielä vuosienkin päästä. Vaikka silmät loistaen toimitit loputonta pihavahtivirkaasi vielä viime tunneilla ja innostuit taskuista kaivetuista nameista, niin pitelemättömien kyynelten takana oli kuitenkin helpotuksen tunne.

Olen kiitollinen siitä, että sait elää keskivertoa terveemmän elämän. Kiitollinen siitä, että olit viimeiseen asti se itsepäinen natiainen, joka sinusta pentumaisen suloisuuden jälkeen kuoriintui. Kiitollinen, että elit kadehdittavan täydellistä koiranelämää maaseudun rauhassa, jonka vuoksi jouduit tekemisiin hihnan kanssa aniharvoin. Villi ja vapaa, sellainen sinä olit - ja toivottavasti olet myös tästä ikuisuuteen.

Sanattoman kiitollinen olen ennen kaikkea siitä, että sinä kasvatit minusta hyvän koiraihmisen. Opetit mitä on olla saumaton pari. Mitä on luottaa toiseen kuin kallioon. Ja tärkeimpänä; opetit, että koiran luottamus ei tule annettuna - se täytyy ansaita. Sinussa konkretisoituu kaikki se, mitä rakkauteni koiriin merkitsee. 12-vuotiaana olin pysäyttävän onnellinen kun tulit elämääni. Tänään, pian 27-vuotiaana, olin pysäyttävän onnellinen ja yhtä aikaa surullinen kun heilutit häntääsi ja nuolaisit kyneleet poskeltani. Sitten nukahdit siihen viereeni, oman kodin lattialle. Juuri näin sen 15 vuotta pitikin mennä.


11 kommenttia:

  1. Lämmin osanotto. Rita oli niin kaunis ja iloisen oloinen koira, ihana video. Kuvasit todella hyvin lähdön hetken tunteita, kaipuuta johon kuitenkin sekoittuu suuresti kiitollisuutta ja helpotusta. Niin paljon koirat meille vilpittömästi antavat, että niiden jälkeen jää mittaamaton ikävä, jota en ainakaan itse pysty oikein vieläkään edes käsittämään. Onneksi muistot ovat ikuisia.

    VastaaPoista
  2. Osanottoni vielä tätäkin kautta ja voimia.
    Se yhteinen aika on myös osittain sanoinkuvaamantonta, sellaista tunnetta on vaikea pukea sanoiksi. Hienosti olet saanut kerrottua Ritasta, sun verbaaliset taidot on jotain ihailtavaa (nimim. blondi joka juuri ja juuri osaa kirjoittaa oman nimensä ;)).
    Ilman Ritaa ei varmaan tämä koiratouhu olisi vienyt mennessään, ole siis ylpeä siitä että sulla oli hieno ystävä. Ja mitä muutamia kuukausia sitten Viivin kanssa koin, ei liian aikaisin eikä liian myöhään oli juurikin oikea aika päästää rakas ystävä ikuiseen uneen.

    Hyvää matkaa Ritalle <3

    VastaaPoista
  3. Hyvää matkaa Ritalle! Kylläpä onkin kaunis kuva, tuo ilme. Nätti Rita. Lämmin osanotto suuren suruun. Lähes 15-vuotta on kunnioitettava ikä. Ja ihana kun sait olla rakkaan ystävän vieressä viimeiseen asti. Itseäni harmittaa vieläkin kovasti, kun jouduin päästämään Santun pois ilman, että itse ehdin vierelle.

    VastaaPoista
  4. Kiitos kaikille kauniista sanoistanne.
    Jotenkin ennenkokematon tilanne - toisaalta olen Ritan puolesta vain onnellinen ja helpottunut, ettei jouduttu kärsimystaisteluihin. Ehkä se oma ikävä on se, minkä kanssa joutuu eniten painimaan. Pelottaa, että unohdan jotain merkityksellisiä asioita tai että en pian enää muista, millainen Ritan tuoksu oli. Surua ja huolta on oikeastaan vain vanhempieni puolesta, he kun ovat viimeksi eläneet koirattomassa kodissa 70-luvulla. Onneksi mulla on pieni koiravuokraamo, josta saa tarvittaessa lainaan hiljaisuuden rikkojia.

    VastaaPoista
  5. Valttelin itsekkaasti kirjoitusta silla koskaan ei tuntunut sopivalta ajalta kohdata surua. En osaa ikavoida sen enempaa kuin kolme kuukauden erossaolo on saanut aikaan, jarkytys iskee varmasti vasta Limoon palatessa.
    Kiitos kauniista sanoista, niita tulen lukemaan kerta toisensa jalkeen muistaakseni kaiken koetun.
    Halaus.

    VastaaPoista
  6. Voi miten surullista... Voimia teille. :(

    VastaaPoista
  7. Voi Ritaa.:( Lämmin osanottoni. Itku tuli minullekin kun luin tätä merkintää enkä videota pystynyt edes katsomaan loppuun kun tuli niin surullinen olo.:(

    VastaaPoista
  8. Itkuhan tässä tuli, kun luin tämän ja katsoin videon. Voimia! P.S. Viestisi kasvattajalle on välitetty, eiköhän sieltä pian oteta yhteyttä. T: Tasakallion Taran kotiväki

    VastaaPoista