Näyttelytulosta vaille...

...A G I L I T Y V A L I O ! ! !  <3

Voi pyhä jyssäys, mikä aamu! Nokialle kisoihin reippahasti jo ennen yhdeksää. Kepon piti jäädä kotiin siivoamaan, mutta se ilmoittikin 5 minsaa ennen lähtöä, että haluaa sittenkin tulla mukaan. Ilmeisesti ratojen kuvaaminen voitti lattioiden luuttuamisen... NPKH:n majalla on tullut käytyä joskus kauan sitten, joten pieni eksymisvara piti matkaan varata. 

Viitasen Anne huolehti päivän kolmesta radasta ja profiilit sai aika paljon purnausta osakseen radan reunalla ja rataantutusmisessakin. Ilkeitä kulmia ilkeille esteille (rengas, pussi...), joten pistihän se harmittamaan. Ipe oli heti alussa, jonka vuoksi virittelyt jäi ihan minimiin joka radalla. Lelukin jätettiin suosiolla autolle. Tästä johtuen meno oli etenkin ensimmäisellä radalla aika pikkusievää ja vailla sitä viimeisintä kipinää. Näin jälkiviisaana voinen todeta, että pikkusievä oli ihan paikallaan ko. profiilille. Selvittiin hengissä. Ja tehtiin nollakin. Ja sijoituttiin kolmanneksi. Ja saatiin serti. Ja valioiduttiin. BOOOM!!!

Kun kävelin toisen radan alkusuoraa, niin hetken kävi mielessä pakkonollan runttaaminen. Sitten ois sm-nollatkin kasassa... Pulssi nousi ja tuli tukala olo. Onneksi sain karistettu tulospakkoajatukset ja mietin männä viikolla lukemaani Silvian blogikirjoitusta: "Putting having fun with your dog above doing well makes you lighter on your feet as it takes the pressure off and lets you breath." Nyt pidetään hauskaa, mietin. Ja mehän pidettiin! Kuinka paljon ihanampaa on juosta, kun ei puske väkisin pakkoajatuksia päähän. Meno ei ollut enää ihan niin uneliasta kuin ekalla radalla ja varsin kelpo rata vedettiinkin. Unohdin ottaa kunnolla putkesta mukaan, jolloin valahti selän taa, mutta sain sen sieltä ongittua vielä A:lle (ja lähes juoksin A:ta päin itse). Olin myöhässsä valssini kanssa renkaalla, mutta selvittiin. Keinu oli aika onneton, olin melko varma että siitä nousi vitonen, mutta lady fortuna oli tänään niiiiin meidän puolella. Aika hieno tsemppi Ipeltä pitää viimenen (65cm) rima ylhäällä sen jälkeen kun kun saanut keinulta persielleen ja käynyt polvillaan.

Toinen nolla, tsitsing! Ja sm-nollat kasassa. (Ja kahden Liuhdon(!) kanssa palkintopallilla!)

Vikalle hyppärille oli hauska lähteä löysin rantein. Profiili oli armollisempi=turvallisempi kuin agiradat, mutta sisälsi toki omat jekkunsa. Alku oli kovin pähkinäinen ja mietin aluksi kulmaavani vaan voimakkaasti ennen kolmosta, mutta sitten sain ajatuksen käyttää hyväkseni sitä, missä Ipe on varma - estepointtaus. Merkkasin linjasta ulkona olevan kakkoshypyn ja tein persjätön kolmosen taa. Ja niin tuli sukkelaan houkutinputken ohi mukaan ohjaukseen. Kivasti rullattiin etiäpäin aina siihen asti kunnes yritin sabotoida triplanollan syntyä jäätävän myöhäisellä persjätöllä pituuden eteeen, mutta Ipe oli kiltti ja pelasti. Kolmas nolla - töttöröö!

Triplanolla, serti, valioituminen, tuplasti podiumilla, sm-nollat plakkarissa...mitä vielä? Ai nii, se tietenkin että ensimmäistä kertaa ikinä minun omistaman koiran kisakirjasta korkattiin toinen sivu! :D Ihan hullua. Eräänä helmikuisena päivänä, pian viisi vuotta sitten, kun körryyttelin pieni pentu kainalossa kotiin Hervannasta (TKL:n bussilla!), niin mietin että oispa enemmän kun hienoa, jos saisin siitä joskus agilityvalion. Tässä sitä nyt ollaan - aika monta treenituntia, kisamatkaa, osteopatia-/hieronta-/fyssarikäyntiä, epäonnen- ja onnenkyyneltä myöhemmin. Vieläpä semmoisella mäihällä, että nämä oli ensimmäiset kisat, joissa Ipen oli mahdollista valioitua. Huh ja wau.

Kiitos ja näkemiin. 

Vetäydyn reporankaisen, juustohampurilaisella herkutelleen koiran viereen tuonne lattialle
ja ehkä taidan sihauttaa yhden ansaitun siiderin auki.