torstai 12. syyskuuta 2013

Reality check

Kiitos kaikille ihanille, jotka osallistuitte meidän AVAriemuun jättämällä kommentin edelliseen postiin, ne lämmitti mieltä jokainen. Varsinainen valiohuuma päättyi vähän ennen aikojaan, kun maanantaina palattiin arkeen tiukasti kiinni ja kohtasimme odottamattoman vastoinkäymisen.

 
Satakunnassa oli hommia. Rutiinietsinnän jälkeen (#25), mentiin 9 vrk vanhalle jäljelle (etsintä #26), josta ei meinannut tulla mitään. Ipe ilmaisi jo heti lähdössä ja eteni todella nihkeästi. Liinanmitta ja palkkapyyntö, liinanmitta ja palkkapyyntö. Jouduin koko ajan rohkaisemaan sitä eteenpäin, joten jossain vaiheessa otin liinan pois ja katsoin mitä se tekee vapaana. Jatkoi hommia, mutta levottomasti touhotti kaikkea muutakin. Olin ihan ymmälläni, että mitä ihmettä tässä jutussa nyt on. Arvelin, että ehkä jälki on niin pitkä, ettei vaan lähde hommiin sen vuoksi. Ajokoira kerkeää 9 päivässä vaikka kuinka kauaksi.
 
Autolle palatessa päätettiin vielä käydä tsekkaamassa tutkapannasta saatu viimeisin lokaatio ihan nollapisteenä. Alkuperäisessä lähdössä oltiin noin 150 metrin päässä, mutta ajattelin että kyllä se jäljen nostaa metsästä jos niikseen on. Nollapistettä kohden Ipe eteni varsin reippaasti ja gps:n osoittaman pisteen läheisyydessä Ipe ilmaisikin taas, nyt päinvastaiseen suuntaan kun aiemmin. Mitä ihmettä? Päästin koiran vapaaksi ja oltiin palaamassa autolle, kun Ipe jähmettyi kuin seinään ja haisteli vimmatusti kaula pitkällä. Kamalan kiinnostuneena, muttei kuitenkaan halunnut edetä nenän suuntaan, vaikka pyysin. Niimpä minä menin edeltä katsomaan mistä oli kysymys... (Kuvavaroitus!)
 
En ole niin naiivi, ettenkö kuvitellut koskaan joutuvani tällaiseen tilanteeseen tässä hommassa, mutta pakko myöntää että järkytys oli suurempi kuin olin kuvitellut. Ehkä tilanteen kamaluutta korosti etsittävän koiran kohtalo ja se näky, joka metsässä odotti. Jälkeenpäin ymmärsin Ipen oudon käytöksen ja sen, että se ilmaisi joka kerta selkä maaliin päin. Ilmeisesti se oli rauhoittava ele vaikeassa tilanteessa.
 
Kenties ajan kanssa osaan olla onnellinen siitä kiitollisuudesta, jonka koiran perhe koki meidän työstä. Näissä tilanteissa se surullisinkin vastaus on yleensä toivotumpi kuin loputon epätietoisuus. Ipen herkkyys on ollut aina hyvin tietoinen asia, mutta tällaisena hetkenä se näkyi liikuttavan kouriintuntuvasti: Normaalisti se ei ole kiinnostunut etsinnöissä mukana olevista vieraista ihmisistä, käy ne aluksi haistamassa ja on sen jälkeen aika välinpitämätön niitä kohtaan. Tällä kertaa etsinnän päätyttyä hyvin poikkeukselliseen tunnelmaa, se hakeutui vuoroin jokaisen luo oikein kainaloimaan ja painoi itseään syleilyyn - ikään kuin se oikeasti tiesi, miten surevia lohdutetaan. On se vaan aika ainutlaatuinen koira. <3 


11 kommenttia:

  1. Voi Ipe.:( Mun pitikin kysyä, että miten Ipe käyttäytyi tuolla jäljellä. Sitten kun me joskus ollaan (toivottavasti) valmiita tosietsintöihin, niin täytyyhän tuohonkin varautua. Sieltä kun saattaa löytyä mitä vaan. Toivottavasti Ipe ei jää tätä liiaksi muistelemaan ja saatte tehdä vielä monta etsintää, jotka päättyy onnellisesti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivotaan. Treenaillaan hetki jotain kivaa ja käydään ns. helpoilla keikoilla, niin eiköhän se tästä.

      Poista
  2. Voi kauheeta.:( Pakko sanoa, että näissä tilanteissa etsijäkoira on kyllä korvaamaton. Vaikka totuus on karmaiseva, epätietoisuus olisi vielä kamalampaa menehtyneen koiran perheelle. Teette kyllä hienoa työtä ja näitä etsijäkoira-merkintöjä lukiessa tulee aina sellainen olo, että sopisko tämä Elsalle. Vaikka tulee varmasti näitä surullisiakin keikkoja vastaan, on silti saanut olla avuksi jollekin, suurena apuna.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se on - moni omistaja, jonka lemmikin katoaminen ei ole koskaan selvinnyt, on sanonut että mielummin vaikka sitten se ruumis jossain kuin ei mitään.

      Etsintätouhu on kyllä (kaikesta huolimatta) mitä parhain harrastus ja sopii lähes kaikille koirille. Ipe on ainakin saanut valtavasti itseluottamusta ja tykkää jäljestyksestä kuin pieni orava. Suosittelen siis!

      Poista
    2. Itse asiassa tästä postauksesta innostuneena kävin Etsijäkoiraliiton sivuilla, mutta ei ollut mitään alkeiskurssia tulossa. Onkohan pk-seudulla joku oma yhdistys? Koitin googlettaa, mutta tuloksetta.. Vai onko nää koulutukset ensi kevään juttuja?

      Poista
    3. Pk-seudulla toimii nimenomaan Etsijäkoiraliitto, me Pirkanmaalaiset ollaan sitten oma jengimme. Kannattaa varmaan laittaa vaikka postia ja tiedustella tulevista alkkareista. Meillä niitä järjestetään syksyisinkin, mutta se riippuu tietysti paljon myös kouluttajatilanteesta jne.

      Itse asiassa just huomeaamulla oon menossa apukouluttamaan tän syksyn alkeiskurssilaisia ja en malta odottaa, että pääsen näkemään millasia koiria siellä on. :D

      Poista
    4. Ai se on pk-seudun, mä luulin että se on joku koko Suomen kattava yhdistys ja noi Pirkanmaan etsijäkoirat joku alajaosto tms. Pitääpä olla yhteydessä. Olisi kiva saada Elsan nenälle työtä myös metsästyskauden ulkopuolellekin, vaikka sitten tässä muodossa.:) Vähän kyllä jännittää.:D

      Poista
  3. Vastaukset
    1. Ja järkyttävää. Oon aina nauranut ihmisille, jotka pelkää kulkea metsässä karhujen ja susien vuoksi. Enemmän minä pelkään sitä, että joku ihminen käy mun tai koiran päälle kaupungissa kuin, että luonnossa joku peto hyökkää. Mutta toisaalta en ollut koskaan aiemmin nähnyt, millaista jälkeä se tekee ja että IHAN OIKEASTI niin voi käydä...

      Poista
  4. Mielenkiintoinen käyttäytyminen Ipeltä, se tiesi.. :(
    Onneksi silti koira (tai mitä siitä nyt oli jäljellä :( ) löytyi, helpottaa tietyllä tapaa varmasti perheen elämää. Ei tarvitse ainakaan elää epätietoisuudessa, mutta ei silti tämäkään vaihtoehto kovin hyvältä tunnu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Koirat neniensä kanssa tietää NIIIN PALJON enemmän kuin me osataan arvatakaan. Itellä on vielä ihan kamalasti opittavaa siitä, että miten pystyn koiraani tulkitsemaan. Siinä mielessä tää harrastus on koukuttava, ettei koskaan tule valmiiksi.

      Poista